Kirjeitä Suomeen: joulukuuta 2014

Aberdeen jäi pohjoiseen kun aloitin matkani Suomeen, jälleen Edinburghin kautta. Ensimmäiset kokeet takana, ensimmäiset jännittävät ja kirjoituskättä särkevät hetket koettu. Jäätävää vettä tihuuttaa ja kylmä on, ihan talvelta tuntuu. Joululaulut soivat, kuusi ja takanreunus loistavat juhlapuvuissaan. Näyttää ihan joululta.

Syksy meni nopeasti ohi. Neljä kuukautta vain hujahti, tuntuuko teistä samalta? Aika ei laahannut, minä itse kyllä hitaine hoksottimineni. Sain ystäviä, samalla tavalla hulluja kuin itse olen, se lienee vaatimus. Muutamia kriisejä sattui, niin kuin on tekevällä tapana. Olen oikein iloinen. Käsikin on nyt parantanut, hieman se on hassu ja jäykkä, ja sitä särkee poikkimenokohdasta kylmällä säällä. Kipsin takia jäivät ajatukset kirjaamatta tänne, näin sähköisesti. Olen tuntenut aiheesta huonoa omaatuntoa. Samoin ensimmäiset kokeet veivät aikaani. Ja teitä varmasti ilahduttaa kuulla, että myös elin. Elin täysin rinnoin, juhlin, nauroin, iloitsin. Annoin iloluontoni näkyä.

Yliopistoelämä tuntuu sopivalta minulle. Helppoa se ei missään nimessä ole, aikaa vievää. Työssä ollessa on mahdollista vaihtaa työvaatteet pois ja jatkaa mihin jäi edellisenä päivänä, tehdä mitä huvittaa. Opiskellessa menet aamulla kouluun, tulet illalla kotiin ja opiskelet lisää. Onneksi se on juuri sitä, mikä minua huvittaa. Saan lukea kirjojani useimmiten rauhassa. Yhteiset opiskeluhetketkin ovat toki tärkeitä, samoin kahvitunnit kirjastolla ja muuten vain juoruilu. Kaikki se piristää. Kirjastohan se hieno paikka on; kirjoja kahdeksassa kerroksessa, kolme lasista hissiä kuljettavat ihmisiä ylös, alas, ylös etsimään tietoa. Sir Duncan Rice Libararyn lasisista seinistä näkee joka suuntaan, kaupunkiin ja merelle. Itse rakennus näkyy kauas kuin maamerkkinä. Vaikka itse kampus ja moni sen rakennuksista ovat keskiajalta, tämän upean kirjaston kävi Hänen Majesteettinsa Kuningatar Elizabeth avaamassa 2012.

Aberdeen alkaa pikkuhiljaa tulemaan tutuksi. Sinunkaupat on tehty. Aurinko on paistanut useammin kun olin uskaltanut toivoa. Tuulee kovasti, mutta useimmiten se on kuin suuri halaus joka ottaa ja nostattaa. Pitkät ja voimakkaat käsivarret ottavat kiinni kainaloiden alta ja nostavat ilmaan, on kietouduttava takkiin ja pidettävä hatusta kiinni. Meri on lähellä, sen huomaa. Illalla rantabulevardilla kävellessä on vain ihailtava merellä näkyviä valoja, jotka kuuluvat laivoille odottamassa vuoroaan päästäkseen satamaan. Kymmeniä suuria valtamerialuksia, kalastajalaivoja ja muita paatteja odottavat vuoroaan tulla ohjatuksi sisään. Satamassa näkee laivat kosketusetäisyydeltä. Komeita ovat, kunnioitusta herättäviä.

Vielä on matkaa kotiin. Yritän kovasti nauttia matkastakin, varsinkin kun se kestää niin kauan. Vielä menen joulumarkkinoille ja luistelemaan. Lauantaipäivän vietän lentokentällä Ranskassa, ihan keskenäni. Kohta olen kotona. Äiti on luvannut leipoa rieskaa. Ohessa kuvia syksyltä, niitä näppäilin ihan tätä tarkoitusta varten. Uuden vuoden lupaukseni on, että jos ei käsi syystä tai toisesta mene poikki, kirjoitan useammin. Toivon joululta iloa, naurua ja rentoutumista, meille kaikille. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Nähdään ensi vuonna <3