Valo

Pimennysverhot voimallisesti sivuun - antaa valon tulvahtaa huoneeseen! Antaa sen virrata, virrata vahvasti ja päättäväisesti valaisten joka nurkan ja kolkan.

Aivan kohta on päätöksessään ensimmäinen vuosi yliopisto-opintoja. Ja mikä vuosi tämä onkaan ollut! Odotukseni olivat korkealla, sen myönnän, mutta en olisi uskonut tätä kaikkea saavani kokea. Pidin silmäni ja mieleni auki. Mielessäni on kirkkaana, etten ole enää parikymppinen ja silti uteliaisuuteni on vain kasvanut. Kun vain kaikki kiinnostaa. Niin on kiire, että rauhalliset illat ja lujat juoksulenkit ovat olleet ihanaa aikaa jäsentää, lokeroida ja säädellä.

Jo useamman vuoden ajan olen säädellyt informaatiotulvaa lokeroimalla tietoja mieleni lipastoihin. Niissä on lappuja, jotka kertovat koska kutakin sisältöä tarkastelisi. Siellä on laatikoita, joita ei avata ehkä koskaan mutta jotka eivät kuitenkaan ole unohduksissa. Laatikoita päivittäisten asioiden hoitamiseen ja elämän jatkumiseen, ja niitä auotaan päivittäin. Mutta ehkä mielenkiintoisimpia ovat kuitenkin laatikot, joiden lapuissa lukee aika ja paikka. Niitä laatikoita avataan pitkillä matkoilla, eristyneissä oloissa ja kun akku loppuu musiikintoistolaitteesta. Niiden laatikoiden tiedot ovat avoinna, kun istun lentokentällä, keskityn ja selvitän. Mielihän on siitä mielenkiintoinen, että se antaa anteeksi. Aika kultaa ja kimalluttaa muistot sekä armahtaa. Mutta armo tulee ansaita. Elämä ojentaa eläjälle armon, kun sille niin sopii.

Kun olen ollut askelen verran etäällä vanhoista kaduista, on monikin mieleni otos kirkastunut. Elämä Oulussa on niin ihanaa! Täynnä seikkailuja, onnen ja surun kyyneleitä sekä naurua. Vaikka näemmekin painajaisemme yksin, valveillaolo vailla seuraa, kulkijaa, kokemuksien jakajaa olisi ikävää.

Onnekseni sain huomata, että nauru ja kyyneleet seurasivat minua tänne. Löysin seuraa, samalla tavalla hulluja kuin itsekin olen. Nauru raikui äänekkäästi ja usein! 

Historia seuraa täällä kulkijaa minne meneekin. Oli hienoa saada opiskella Skotlannin historiaa 1100-luvulta nykypäivään samalla, kun tallaa juuri sitä maaperää, jonka vuoksi on niin paljon verta vuodatettu. Kuninkaat ja kuningattaret ovat johtaneet kukin tyylillään ja aikansa, skottilaisuus on mielestäni säilynyt selväpiirteisenä ja tärkeänä voimana tälle kansalle vuosisadasta toiseen.

Opiskelu on ollut rankempaa kuin yksikään työpaikka. Työstä lähtiessä siivoat jälkesi, vaihdat univormusi pois ja painat oven jälkeesi kiinni. Mutta opiskellessa koulupäivä ei lopu, kun tunti loppuu. On säädettävä rajat itse, vaikka kuinka taas kaikki kiinnostaisi. Väsynyt mieli ei pysty taipumaan kaikkeen. Ehkä siksi tänä keväänä olen joutunut lainaamaan voimaa tulevaisuudesta, katsomaan tulevaan ja näkemään taas valon ja varjot sopusuhtaisemmassa mittakaavassa.

Olen opiskellut elämää varten. Halunnut oppia kaiken ja heti, ymmärtää ja kyseenalaistaa. Tullut ymmärtämään, ettei ole häpeä olla väärässä. Ilman väärää on hankalampi ymmärtää oikeaa. Joka tapauksessa hyvin harvoin ovat rajat niin selkeitä, että jompikumpi näistä kahdesta häilyvästä konseptista olisi ainut vaihtoehto. Kyseenalaistaminen on elämän suola ja sokeri tomaattikastikkeessa. Miksi lopetamme kyselyn? Maaginen raja teini-iän ja aikuisuuden hämärillä rajaseuduilla on ylitettävä, eikä silloin sovi olla väärässä. Mutta väärässä ovat ne, jotka lopettavat oppimisen siinä samalla. Sherlock Holmesin esimerkkiä seuratakseni, haluan täyttää tietoisuuteni tärkeällä tiedolla, en turhalla ja turhanpäiväisellä. Sillä turha saattaa sumentaa kuvan, joka on vain hauraasti toiveen ääriviivoilla muotoiltuna matkan päässä. On tarkasteltava sitä matkaa.

Kesä odottaa. Uusia seikkailuja niin ihanasti samalla joukkueella, kenestäkään en ole valmis luopumaan, Uusia toivotetaan tervetulleeksi mukaan! Yksi kasvaa jo sisaren mahassa hurjaa vauhtia ja on varsin näkyvästi olemassa. Ehkäpä aurinko valaisee tietämyksen polkua vaikka arvoitukset eivät ratkeaisikaan itsestään. Kesältä odotamme toivoa ja naurua, emme muuta. <3

Aberdeen harbour

Union Square

Little Belmont Street

Union Terrace Garden

Union Terrace Garden

Union Terrace Garden

Union Street

Gilcomston South Church

George Street

Seaton Park

Seaton Park

Säätiedotus

Pari sanaa Skotlannin säästä. Me suomalaiset kun niin rakastamme säästä puhumista, niin miksipä en siitä myös kirjoittaisi. Skotlannin säässä on sentään puhumista!

Kevät on täällä pohjoisessakin jokseenkin pitkällä.

Olen onnistunut polttamaan ihoni komeasti useaan kertaan, mikä on tuottanut täkäläisille suurta hupia. Nyt olen hankkinut aurinkovoidetta, millä läträtä: lisäaineetonta ja ekoa, kuten pitääkin. Ihan hirvittää ajatella, mitä  myrkkyjä joissakin tavallisissa tököteissä on. (http://kemikaalicocktail.blogspot.co.uk/2008/05/aurinkorasvojen-kemikaalicocktail-on.html). Näiden edes hitusen luonnollisempien voiteiden haju on mielenkiintoinen, mutta kaikkeen tottuu. Parhaaksi aurinkosuojaksi olen havainnut sen, että kesäisin liikun vain yöaikaan; samalla avautuu aivan uusi maailma.

Skotlannissa on sanonta, että jos et pidä säästä, odota viisi minuuttia. Sanonta hieman liioittelee, sillä empiirisen tutkimukseni perusteella sanoisin, että odotusaika on ennemminkin kymmenen minuuttia. Sää voi siis muuttua hyvin nopeasti ääripäästä toiseen. Kaikki neljä vuodenaikaa voi kokea saman päivän aikana, samalla reissulla on polttaa ihonsa ja paleltua. Näin ollen esimerkiksi retkeily ja vaeltaminen on erityisen kiehtovaa, mutta myös vaarallista. Juuri huhtikuun alussa nuori mies katosi vuorille lähdettyään yrittämään ylitystä yksin. Mountain Rescue on jatkuvasti valmiudessa muttei ole kaikkivoipa. Järjestölle kerätään jatkuvasti rahaa kolisevaan kirstuun, ja muutoksia on tulossa heidänkin organisaatioonsa.

Paikalliset vaihtavat sortsit ja lyhythihaiset päälle heti kun aurinko pilkahtaa. Annettakoon heille se ilo, sillä +15 astetta ja pilvistä on parasta, mitä voi realistisesti odottaa. Jos lämpötila laskee, ei takkeja kaiveta esille ennen kuin on pakko - lumisateessa.

Olen todennut, että pilvet ovat täällä lähempänä. Useimpina päivinä ne näyttävät hattarakummuilta tai pehmeältä marenkimassalta, jota voisi syödä sormella. Toisinaan, niin kuin tänään, ne näyttävät ilkeiltä joukoilta, jotka ulottelevat harmaita lonkeroitaan alas, alas, alas. Helikopteri jos toinenkin katoaa niiden kitusiin, ja lintuparvet koettavat kiertää ne kaukaa. Pohjanmeri peilaa suurempaansa.

Sade ropisee kattoon ja hakkaa ikkunaa.

---

Kuvia noin viikon ajalta lenkkipolkuni varrelta.

Pitkään odotettu pääsiäinen lomineen saapui lopulta. Pitkäperjantai oli harvinaisen pitkä tänä vuonna, vesi valui norona ikkunaa vasten ja taivas oli tumma päivälläkin. Kylmä tuuli puhalsi luihin ja ytimiin toimittaessani asioita ennen iltaa. Toimittamalla sain aikani kulumaan ja mietin sanontaa ’odottavan aika on pitkä’. Näin tunsin, aika mateli vaikka toimittamista riitti. Innostuksissani aivan liian aikaisin lähdin vastaanottamaankin, kaksi tuntia odotellessa huonoilla vastaanottoaulan penkeillä ei mieltäni ylevöittänyt.

Sitten hän saapui, hymy huulilla ja odotusta rinta pullollaan. Voi kuinka kaunista oli nähdä rakas ystävä näin pitkän ajan jälkeen täällä, minun maallani. Tulevan kymmenen päivän aikana tulisin näyttämään hänelle kaiken. Näyttäisin, kuinka mieleni oli tehnyt tästä kaikesta kodin, kodin ja ilon ja toiveita toteutumassa. Näyttäisin, kuinka puistossa valkohäntäpeurat valvovat ohi kulkiessa, kuinka hylkeet paistattelevat päivää auringon porottaessa ja kuinka pedon kokoiset lokit suunnittelevat tihutöitään.

Ja näytinkin! Näytin hänelle kuinka kevät jo saapunut, kuvasin häntä vaaleanpunaisten kukkien vierellä ja kuuntelimme merta ja sen tarinaa kohisten. Oravat juoksivat edellä ja kettu luikahti puiden välissä, ilma oli kaunis ja tyyni.

Kaupungin humussa kävellen kerroin, kuinka maa on niin eri mutta kuitenkin kovin sama. Perustavanlaatuiset, tärkeimmät, ovat Suomessa, täällä vain minä ja mieleni.

Virikkeitä piisasi, uskon. Lähialueen rikollisuuden historia koottuna vanhoihin selleihin kaupungin pääkadulla valaisi. Junalla pääsimme tutustumaan kauniiseen Stonehaveniin ja sen idyllisiin pikkukatuihin ja liikkeisiin. Piknik pikkusataman poukamassa ja nousu ylös, ylös merenrantaa päämääränä Dunnottar Castle. Maaseutu levittäytyi ympärillämme kuin suojaava ja lohtua antava verho, maa tuoksui ja hiekka pöllysi tuulessa. Aurinko porotti ja meri kuohui hennosti. Aika tuntui pysähtyneen näihin kiviin ja hiekkarannoille.

Matka maailman laidalle vei junalla Ylämaille. Jälleen Skotlanti kohtasi Suomen kun matkalle toinen etappi alkoi Invernessistä kera ystävän kohti Loch Nessiä ja hirviöjahtia. Mitään emme saaneet, paikalliset epäilivät auringon olevan liian korkealla ja liian kuuma, hirviön kun uskotaan paremmin pitävän pilvisestä säästä. Huhtikuun puolen välin aurinko yllätti minutkin, punaisena helottava ihoni toi kesän mieleen lopullisesti.

Päämäärämme oli pieni kalastajakylä nimeltään Applecross. Sinne vei kaksi tietä yli vuorten. Toinen oli rakennettu jokunen vuosi sitten, ilmeisesti kyläläiset olivat kyllästyneet jäämään saarroksiin. Menomatkalla tiet vaihtoivat kartalla väriä ja lopulta painuivat näkymättömiin. Oikeasti ne kapenivat päällystetyiksi kärrypoluiksi, joita talven routa oli kohdellut pahoin. Tie mutkitteli vuonojen, vuorten ja järvien maisemassa, joka oli samaan aikaan niin kovin kaunis auringon paisteessa ja vienossa tuulessa ja kuitenkin niin karu ja tyly että teki mieli itkeä. Täällä ei ole kukaan koskaan asunut, ei lyönyt lapiotaan ruskeaan maahan ja varmasti tuolla silmän kantamattomissa on maata, jolle kukaan ei ole koskaan astunut. Tie mutkitteli niin, että täytyi katsastaa sivuikkunasta tuleeko vastaantulijoita, sillä jos tulee, täytyy vain peruuttaa.

Majapaikkamme oli puutarhavajan kokoinen ja näköinen sympaattinen mökki ilman krumeluureja. Kaikki tarvittava oli kuitenkin pakattuna mukaan, kiitos innokkaan partiolaisemme. Fasiliteettitilat olivat siistit ja sopivat, lehmät ammuivat äänekkäästi seinän takana pitäen seuraa. Pyynnöstäni patikoimme vuorilla kohti paikkaa, josta saattoi löytää raunioita Ylämaiden tyhjentymisen johdosta. 1700- ja 1800-lukujen raakalaismaiset ihmisten elintilojen riistot ja kulttuurin kuolettaminen kuuluu niihin asioihin, joita ei sovi unohtaa. Ihmiset ovat kohdelleet toisiaan julmasti aina, me voimme vain yrittää parantaa. Nämä rauniot olivat jääneet näyttämään, kuinka maailman mullistukset lopettavat aikakausia ja ihmiselämiä. Ja vaikka nämä nimenomaiset rauniot ovat hylätty suhteellisen vastikään, noin 1900-luvun puolessa välissä, kertoo sekin tarinaa taloudellisista muutoksista yhteiskunnassa. Näiltä laveilta ihmiset pakkasivat omaisuutensa ja lapsensa ja muuttivat lähemmäs Englannin rajaa, jo valmiiksi täyteen pakattuihin kaupunkeihin paremman toivossa. Tänäkin päivänä yli 80% skotlantilaisista asuu tuolla hyvinkin kapealla vyöhykkeellä lähellä toisiaan.

Elävöittymistä oli kuitenkin nähtävissä ja ihmiset olivat palanneet, savupiipusta kiemurteli savua auringon paisteessa kohti kirkasta taivasta ja meri kimalteli tyynenä ja niin kovin kirkkaan vihreänä aamupäivän hetkessä. Laavakalliot valuivat kauniisti sammaltuen muodostaen luolia, joissa valtaapitäviltä piilotelleet ovat asuneet vuosisatoja vältellen päättömyyttä.

Ainut pubi kymmenien kilometrien säteellä tarjosi mukavan ilmapiirin, yhteyden ulkomaailman ja niin loistavaa ruokaa että sitä päivittelemme kauan. Kala niin tuoretta, että sen pyydystänyt kalastaja todennäköisesti istui nauttimassa sysimustaa painttiaan samassa huoneessa pitkän päivän päätteeksi ja paatti istui ankkuroituna ikkunan alla. Rannalla kävellessä simpukan kuoret vain rapsuivat jalkojen alla. Highlanderit ja peurat käyskentelivät samassa aitauksessa maisemanaan kaunein meri, mitä koskaan voin todistaa. Lähestyttäessä uljain uros paimensi naaraansa kauemmas ja lähemmäs itseään esitellen ylväitä sarviaan. Aurinko jaksoi paahtaa ja tuuli yltyi.

Lähtöä edeltävänä yönä ihailimme revontulia puutarhavajamme edessä, vuorien yllä ne pysyivät kirkkaan vihreinä ja sinisinä kauan. Hyvin epätavallista, kuulin paikallisten sanovan. Totesin niiden tulleen meitä tervehtimään, olinkin jo ehtinyt kaivata. Seuraavana päivänä matkamme eteni lampaita ja karvalehmiä tieltä hätistellen kohti Edinburghia. Tuuli yltyi, aurinko paahtoi. Tämä ankara maa toi levon sielulle, mielelle ja toivoa elämän jatkumisesta, mutta monelle se oli myös kovaa työtä ja pärjäämistä. Tämä kyläyhteisö koostui vain noin alle kolmestasadasta hengestä ja pärjätäkseen heidän oli vedettä yhtä köyttä, puhallettava yhteen hiileen ja pystyttävä sopimaan kollektiivisesti. Luonto tuonee mutkia matkaan jatkuvasti, yksin ei pärjää kukaan.

Rannalla ihaillen auringonlaskun maalaamia vuoria mietin, josko tämä oli maailmanloppu. Tokihan tiedän, että tuolla pilvimuurin takana näkyy Skyen vuoristoa ja senkin jälkeen, kun Atlantti avautuu silmäkantamattomiin, lyö se aaltojaan Kanadan rannoille. Prinsessa huokaa, ettei halua koskaan unohtaa tätä. Näitä maisemia, näitä hetkiä ja näitä ajatuksia. Mieli on hauras, mutta toivoa on. Ne kehittyvät ja muistot vain paranevat, ilman häiriöitä ne kyllä kestävät, ystävä hyvä, niin täytyy toivoa.

Kuten aina, tämäkin ihana loma loppui liian lyhyeen. Vielä ihan vain muutaman päivän olisin toivonut hänen seurassaan, hiljaisuudessa tai äänessä, kuinka vain. Hänen kanssaan voi olla kuinka vain. Muutama päivä lisää. Mutta ehkä kuitenkin tämä oli juuri näin hyvä; nähdään pian, kesä on jo aivan ovella, avain valmiina lukossa. Kiitos elämälle, että saatoimme tällaisenkin matkan kokea ja meistä pidettiin huolta.

Stonehaven

Stonehaven

Stonehaven

Loch Ness

Eilean Donan Castle

Maisemat kohillaan

Julmetun hyvää

Konevehkeitä

Teidentukkoja

Maastopalo vuorilla