sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Pitkään odotettu pääsiäinen lomineen saapui lopulta. Pitkäperjantai oli harvinaisen pitkä tänä vuonna, vesi valui norona ikkunaa vasten ja taivas oli tumma päivälläkin. Kylmä tuuli puhalsi luihin ja ytimiin toimittaessani asioita ennen iltaa. Toimittamalla sain aikani kulumaan ja mietin sanontaa ’odottavan aika on pitkä’. Näin tunsin, aika mateli vaikka toimittamista riitti. Innostuksissani aivan liian aikaisin lähdin vastaanottamaankin, kaksi tuntia odotellessa huonoilla vastaanottoaulan penkeillä ei mieltäni ylevöittänyt.

Sitten hän saapui, hymy huulilla ja odotusta rinta pullollaan. Voi kuinka kaunista oli nähdä rakas ystävä näin pitkän ajan jälkeen täällä, minun maallani. Tulevan kymmenen päivän aikana tulisin näyttämään hänelle kaiken. Näyttäisin, kuinka mieleni oli tehnyt tästä kaikesta kodin, kodin ja ilon ja toiveita toteutumassa. Näyttäisin, kuinka puistossa valkohäntäpeurat valvovat ohi kulkiessa, kuinka hylkeet paistattelevat päivää auringon porottaessa ja kuinka pedon kokoiset lokit suunnittelevat tihutöitään.

Ja näytinkin! Näytin hänelle kuinka kevät jo saapunut, kuvasin häntä vaaleanpunaisten kukkien vierellä ja kuuntelimme merta ja sen tarinaa kohisten. Oravat juoksivat edellä ja kettu luikahti puiden välissä, ilma oli kaunis ja tyyni.

Kaupungin humussa kävellen kerroin, kuinka maa on niin eri mutta kuitenkin kovin sama. Perustavanlaatuiset, tärkeimmät, ovat Suomessa, täällä vain minä ja mieleni.

Virikkeitä piisasi, uskon. Lähialueen rikollisuuden historia koottuna vanhoihin selleihin kaupungin pääkadulla valaisi. Junalla pääsimme tutustumaan kauniiseen Stonehaveniin ja sen idyllisiin pikkukatuihin ja liikkeisiin. Piknik pikkusataman poukamassa ja nousu ylös, ylös merenrantaa päämääränä Dunnottar Castle. Maaseutu levittäytyi ympärillämme kuin suojaava ja lohtua antava verho, maa tuoksui ja hiekka pöllysi tuulessa. Aurinko porotti ja meri kuohui hennosti. Aika tuntui pysähtyneen näihin kiviin ja hiekkarannoille.

Matka maailman laidalle vei junalla Ylämaille. Jälleen Skotlanti kohtasi Suomen kun matkalle toinen etappi alkoi Invernessistä kera ystävän kohti Loch Nessiä ja hirviöjahtia. Mitään emme saaneet, paikalliset epäilivät auringon olevan liian korkealla ja liian kuuma, hirviön kun uskotaan paremmin pitävän pilvisestä säästä. Huhtikuun puolen välin aurinko yllätti minutkin, punaisena helottava ihoni toi kesän mieleen lopullisesti.

Päämäärämme oli pieni kalastajakylä nimeltään Applecross. Sinne vei kaksi tietä yli vuorten. Toinen oli rakennettu jokunen vuosi sitten, ilmeisesti kyläläiset olivat kyllästyneet jäämään saarroksiin. Menomatkalla tiet vaihtoivat kartalla väriä ja lopulta painuivat näkymättömiin. Oikeasti ne kapenivat päällystetyiksi kärrypoluiksi, joita talven routa oli kohdellut pahoin. Tie mutkitteli vuonojen, vuorten ja järvien maisemassa, joka oli samaan aikaan niin kovin kaunis auringon paisteessa ja vienossa tuulessa ja kuitenkin niin karu ja tyly että teki mieli itkeä. Täällä ei ole kukaan koskaan asunut, ei lyönyt lapiotaan ruskeaan maahan ja varmasti tuolla silmän kantamattomissa on maata, jolle kukaan ei ole koskaan astunut. Tie mutkitteli niin, että täytyi katsastaa sivuikkunasta tuleeko vastaantulijoita, sillä jos tulee, täytyy vain peruuttaa.

Majapaikkamme oli puutarhavajan kokoinen ja näköinen sympaattinen mökki ilman krumeluureja. Kaikki tarvittava oli kuitenkin pakattuna mukaan, kiitos innokkaan partiolaisemme. Fasiliteettitilat olivat siistit ja sopivat, lehmät ammuivat äänekkäästi seinän takana pitäen seuraa. Pyynnöstäni patikoimme vuorilla kohti paikkaa, josta saattoi löytää raunioita Ylämaiden tyhjentymisen johdosta. 1700- ja 1800-lukujen raakalaismaiset ihmisten elintilojen riistot ja kulttuurin kuolettaminen kuuluu niihin asioihin, joita ei sovi unohtaa. Ihmiset ovat kohdelleet toisiaan julmasti aina, me voimme vain yrittää parantaa. Nämä rauniot olivat jääneet näyttämään, kuinka maailman mullistukset lopettavat aikakausia ja ihmiselämiä. Ja vaikka nämä nimenomaiset rauniot ovat hylätty suhteellisen vastikään, noin 1900-luvun puolessa välissä, kertoo sekin tarinaa taloudellisista muutoksista yhteiskunnassa. Näiltä laveilta ihmiset pakkasivat omaisuutensa ja lapsensa ja muuttivat lähemmäs Englannin rajaa, jo valmiiksi täyteen pakattuihin kaupunkeihin paremman toivossa. Tänäkin päivänä yli 80% skotlantilaisista asuu tuolla hyvinkin kapealla vyöhykkeellä lähellä toisiaan.

Elävöittymistä oli kuitenkin nähtävissä ja ihmiset olivat palanneet, savupiipusta kiemurteli savua auringon paisteessa kohti kirkasta taivasta ja meri kimalteli tyynenä ja niin kovin kirkkaan vihreänä aamupäivän hetkessä. Laavakalliot valuivat kauniisti sammaltuen muodostaen luolia, joissa valtaapitäviltä piilotelleet ovat asuneet vuosisatoja vältellen päättömyyttä.

Ainut pubi kymmenien kilometrien säteellä tarjosi mukavan ilmapiirin, yhteyden ulkomaailman ja niin loistavaa ruokaa että sitä päivittelemme kauan. Kala niin tuoretta, että sen pyydystänyt kalastaja todennäköisesti istui nauttimassa sysimustaa painttiaan samassa huoneessa pitkän päivän päätteeksi ja paatti istui ankkuroituna ikkunan alla. Rannalla kävellessä simpukan kuoret vain rapsuivat jalkojen alla. Highlanderit ja peurat käyskentelivät samassa aitauksessa maisemanaan kaunein meri, mitä koskaan voin todistaa. Lähestyttäessä uljain uros paimensi naaraansa kauemmas ja lähemmäs itseään esitellen ylväitä sarviaan. Aurinko jaksoi paahtaa ja tuuli yltyi.

Lähtöä edeltävänä yönä ihailimme revontulia puutarhavajamme edessä, vuorien yllä ne pysyivät kirkkaan vihreinä ja sinisinä kauan. Hyvin epätavallista, kuulin paikallisten sanovan. Totesin niiden tulleen meitä tervehtimään, olinkin jo ehtinyt kaivata. Seuraavana päivänä matkamme eteni lampaita ja karvalehmiä tieltä hätistellen kohti Edinburghia. Tuuli yltyi, aurinko paahtoi. Tämä ankara maa toi levon sielulle, mielelle ja toivoa elämän jatkumisesta, mutta monelle se oli myös kovaa työtä ja pärjäämistä. Tämä kyläyhteisö koostui vain noin alle kolmestasadasta hengestä ja pärjätäkseen heidän oli vedettä yhtä köyttä, puhallettava yhteen hiileen ja pystyttävä sopimaan kollektiivisesti. Luonto tuonee mutkia matkaan jatkuvasti, yksin ei pärjää kukaan.

Rannalla ihaillen auringonlaskun maalaamia vuoria mietin, josko tämä oli maailmanloppu. Tokihan tiedän, että tuolla pilvimuurin takana näkyy Skyen vuoristoa ja senkin jälkeen, kun Atlantti avautuu silmäkantamattomiin, lyö se aaltojaan Kanadan rannoille. Prinsessa huokaa, ettei halua koskaan unohtaa tätä. Näitä maisemia, näitä hetkiä ja näitä ajatuksia. Mieli on hauras, mutta toivoa on. Ne kehittyvät ja muistot vain paranevat, ilman häiriöitä ne kyllä kestävät, ystävä hyvä, niin täytyy toivoa.

Kuten aina, tämäkin ihana loma loppui liian lyhyeen. Vielä ihan vain muutaman päivän olisin toivonut hänen seurassaan, hiljaisuudessa tai äänessä, kuinka vain. Hänen kanssaan voi olla kuinka vain. Muutama päivä lisää. Mutta ehkä kuitenkin tämä oli juuri näin hyvä; nähdään pian, kesä on jo aivan ovella, avain valmiina lukossa. Kiitos elämälle, että saatoimme tällaisenkin matkan kokea ja meistä pidettiin huolta.
Stonehaven

Stonehaven

Stonehaven


Loch Ness



Eilean Donan Castle



Maisemat kohillaan

Julmetun hyvää












Konevehkeitä


Teidentukkoja

Maastopalo vuorilla



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti