Luvattavaa?

Vuosi alkoi Children of Bodomin, tämän mainion raskaamman ei-tanssimusiikillisen orkesterin keikalla pohjoisessa. Kylmässä, mutta ihanan kotoisassa Oulussa. Naurua ja iloa riitti. Te, jotka ette kosketusetäisyydelläni olleetkaan, tunsimme toisemme lähellä. Tänä vuonna aion parantaa jatkuvalla, tasaisella sykkeellä. En aloita mitään radikaalia, jota en voi ylläpitää. En aio vaatia kuita taivaalta, mutta pieniä hetkiä elämässä jotka saavat uskomaan ihmisiin. Jokaisen vuoden tulisi olla parempi kuin edellisen, sen verran ekonomistia löytyy minustakin vaikka puhunkin sosiaalisesta pääomasta kylmän rahan sijaan. Tyytymätön en silti ole koskaan ollut, kyllä vuodet ovat tähän asti saaneet minut onnen ja onnellisuuden kyllästämäksi enkä suostu uskomaan, että loppu sille häämöttäisi. Hinajapurkkini on täynnä ja minä sieltä syön, sen tiedän.

Kiitos nykypäivän tekniikan, sujahdin sopivaan muottiin Suomessa ilman suurempia poissa-olon tunteita. Snookerissa istuttujen iltojen määrä huomattavasti toki vähenee aina Aberdeeniin tultaessa. Hieman myös harmitti seurata Täältä Pohjoiseen – kirjan nimikirjoitusten jakotilaisuutta whatsupista livenä olon sijaan, kiitos kuitenkin päivityksistä. Pari mielenkiintoista keikkaa jäi näkemättä, sain onneksi lomalla paikattua. Livenä esitetyn musiikin seuraamiseen aionkin panostaa entisestään tänä vuonna, paikan päälle vaivautuminen lienee suurin kunnianosoitus oli esitys mikä hyvänsä. Paatuneinkin ihmisvihaaja voinee myöntää joukossa piilevän voiman.

Oulussa on elämää. Ystävät ja toverit, kyllä tuttujen kasvojen näkeminen on mukavaa. Monessakin kohtaa mieleen hiipi ajatus omasta etuoikeutetusta elämästä täynnä rikkauksia eli rakkauksia. Ja maalla metsässä sielu lepää. Jo metsän näkeminen riittää minulle, saamaan taas ajatukset hidastettua. Ei voisi ihminen paljoa lisää pyytää saatika saada. Kuukausi oli pitkä aika olla sosiaalinen ja väsy hiipi puseroon. Vieläkö kesällä kerkiää lautapelejä pelaamaan ja valokuvaamaan? Näkeekin sitten paremmin, yölläkin on valosaa ja aikaa on. 

Vuosi tuo kyllä melkoisia muutoksia monenkin elämään. Vauvat taas kasvavat. Onneksi Skype toimii, vaikka neljävuotiaalle se onkin tylsempi aparaatti kuin neljäkymmentävuotiaalle. Noh, askartelen sitten taas kesällä, kun lumet ovat sulaneet. Tämä internet se on jännä juttu, sieltä löytyy koteja ja rakkauksia, kasveja ja kannanottoja. Ja musiikkia! Kyllähän rajaton musiikin anti  muutti maailmani ja toi elämään valoa ja varjoja.

Samoin oli mukava palata Aberdeeniin. Täälläkin on koti, hieman kylmä tällä hetkellä mutta muutoin hyvä. Onnea on, että täälläkin päässä odotetaan. Saa manata, nauraa ja itkeäkin. Saa humaltua hyvässä seurassa, mitä arvostan kovasti. Sitä nousuhumalan tunnettahan ihminen usein kaipaa ja hakee keinoja siihen päästäkseen, alkoholilla tai ilman. Huoletonta parituntista, ilman ajantajua tai ongelmaa, jota ei sen pöydän ääressä ratkaistaisi. 

Lupaan nauttia ja ihailla. Oppia uutta, opettaa ja jakaa. Enkä säästä tunteitani, kuljen pää pystyssä ja rinta rottingilla. Annan aikaa myös itselleni, aikaa prosessoimiseen, jotta saisin selvää tästä maailmasta, jota voisi kutsua todellisuudeksi. 

Koulukin alkoi, täysillä alusta lähtien. Uudet kurssit tuovat informaatioähkyn josta saavat läheisimmät kärsiä kun päästelen outoja ajatuksia sekamelskana itsestäni ulos. Lähimmät siellä tai täällä. Ehkä ihminen ei olekaan puu, vaan Humala, joka joka vuosi jaksaa nousta routaisesta maasta, suotuisassa elinympäristössä. Ihmisten avustana se leviää ja villiintyy ja kasvattaa varttansa kietoutuen sopiviin kohtiin tukea hakien. Vahvat juuret pysyvät silti maassa, ellei kukaan revi niitä ylös. Sen varsi on hieman tahmea, näin muistan Humalan takapihalla.

Suloisin joululahja koskaan <3

Oulu, karua on.

Koulutiellä

Seaton Park