Tavallaan elokuva-arvostelu

Elokuva, joka on kaikkien huulilla. Kaikki tietävät siitä jotain. Kaikilla on mielipide valmiina, oli sitten lukenut kirjat, joista elokuva tehtiin, tai ei. Kaikilla on jotain sanottavaa. Seksi myy, puhuttaa, lähentää ja epäilemättä myös loitontaa. Sosiaalisessa mediassa kiertää julistus, että jos menet katsomaan tämän elokuvan, kannatat perheväkivaltaa.

Tällä jokseenkin latautuneella perusasetelmalla lähdin eläviin kuviin ystävieni kanssa ystävänpäivän kunniaksi. Liput varattu ja maksettu, tytöt pyntätty ja valmiina. Toiset innokkaampana kuin toiset.

Tämä omalta osaltani jokseenkin katastrofaalinen mutta kuitenkin valaiseva viikonloppu alkoi mitä kummallisimmilla treffeillä. Treffeillä, jonne en tiennyt olevani menossa. Viaton ja tottumaton mieleni oli kiinnostunut kahvista (mustana, ei sokeria) ja juttutuokiosta tänä amerikkalaisen kulutusihanteen ja markkinaraon synnyttämänä muutoin tavallisena päivänä puolessa välissä helmikuuta.

Vessasta tekstatun paniikkiviestin jälkeen nopea poistuminen kahvilasta huonojen vitsien (tällä kertaa omia) saattelemana. Joka tapauksessa liittyminen mitä kauniimpien naisten seuraan nosti kuitenkin mielialaa, ja elämäni kirja sai jälleen uuden kappaleen lukuun Kun et osaa lukea ihmisiä.

Tässä kaupungissa on ainakin kolme elokuvateatteria, ja niistä kaksi sellaista joihin miellä voisi liput olla ostettuna. Jännitysmomenttia syntyi, kun kukaan ei tiennyt, kumpi näistä teattereista olisi sitten se meidän teatterimme. Asia ratkaistiin, ja pääsimme lauantai-illan surkeasta miehityksestä huolimatta (kolme kassaa kuudesta toiminnassa) herkkujen kera oikeaan teatteriin, saliin ja istuimille. Ehdin jo matkalla ihmetellä, kuinka kummallista olikaan, että teatterin käytävät ja vessat oli roskitettu. Ymmärsin yskän, kun itse olisin halunnut dumpata nacholautaseni muualle kuin penkin alle – tässä elokuvateatterissa ei ollut roskiksia. Liityin vessaroskaajien joukkoon hyvällä omallatunnolla. 

Palattuani valot sammuivat, teatteri hiljeni, elokuva alkaisi. Tämä oli harhaluulo: ensin oli vuorossa 20 minuuttia järkyttävän huonoja ja mauttomia mainoksia, jotka viittasivat alkavan elokuvan teemaan.

Haluaisin kovasti olla eri mieltä kaikkien muiden tästä minua ennen kirjoittaneiden kanssa, mutten pysty. Elokuvan nimen perään voisi lisätä liitteen CLICHÉ, sillä niin hyvin se täyttää kaikki tämän sanan kriteerit. Joku voisi kysyä, että mitä oikein odotin. Voin tunnustaa, että odotin viihdykettä, jännitystä, ahdistusta ja miespääosan esittäjän suoriutumista roolistaan kunnialla. Olin lukenut kirjat, joten en toivonut liikoja, mutta jotain kuitenkin.

Tämä oli ensimmäinen elokuva, jonka näytöksestä olisin mielelläni poistunut jo ensimmäisen varttitunnin jälkeen. Mietin kirjojani kotona, ne odottivat lukemista ja FB tsekkaamista. Netti ei tietenkään toimi tässä muutoinkin kummallisessa teatterissa, ja kotiin olisi ollut tylsä kävellä yksin. Tämä oli ensimmäinen draama, jota itse kuvailisin paremmin komediaksi. Niin köykäisiä olivat näyttelijäsuoritukset, että myötähäpeä on riittämätön sana kuvaamaan tätä tunnetta. Yhdessä nauroimme luvattoman isoon ääneen repliikille, josta toivon, että kukaan esiteini tai jännitystä kaipaava vanhempi henkilö ei ota mallia: ”I don’t make love, I fuck… hard.”

Virallisesti voin tunnustaa, että en käyttäytynyt niin kuin ikäiseni nuoren, järkevän aikuisen kuuluisi. En vain voinut olla nauramatta isoon ääneen ja usein. Enkä ole edes pahoillani. Kello läheni kahdeksaa, eikä loppua näkynyt vieläkään. Älyän, että ei tämä elokuva lopukaan; tämä on vasta ensimmäinen osa trilogiasta. Luotettavasta mediasta varmistamatta poimitun tiedon perusteella tässä sadomasokismia esittelevässä elokuvassa tulisi olemaan 11 minuuttia toimintaa maakuuhuoneen tai muunlaisen huoneen puolella. Kaikki minuutit löytyivät. Niin epämukavan näköiseltä touhu näytti, että voisin jopa ajatella tätä elokuvaa jonkinlaisena ehkäisymenetelmänä. Muu aika oli täytetty toivottoman turhalla löpinällä.  Ajatus kirjojen edes jokseenkin syvemmästä ajatuksesta miksi, miten ja koska, ei välittynyt, jos sitä edes oli. Kaiken kruunasi jälleen mitä kliseisin soundtrack. Kappaleet auttoivat ymmärtämään muutoin niin vaikeaa sanomaa: muun muassa I put a spell on you (Annie Lennox), Undiscovered (Laura Welsh), I’m on fire (AWOLNATION), Salted Wound (Sia), Where you belong (The Weekend) ja Did that hurt (Danny Elfman).

Valot syttyivät, ja korjasin naurun tuomien kyyneleiden tahriman meikin roskitetussa vessassa. Ilta jatkui illallisella aasialaisessa ravintolassa, ja yöhumpalla rockmusiikin tahdissa viihdyimme aamuun saakka. Oikeassa elämässä oli enemmän jännitystä, kyyneleitä, verta ja erotiikkaa kuin juuri nähdyssä elokuvassa, joka niitä tavallaan lupailee. Tästä ystävänpäivästä jäi käteen toive seuraavasta paremmasta elävien kuvien kokemuksesta ja varma tieto siitä, että jatko-osia en mene katsomaan. Lisäksi ravintolasta saatu jonkinasteinen vatsatauti ja liiallisen alkoholin nauttimisen mukainen hetkellinen arvostelukyvyn horjuminen sekä jo sittemmin käsitteeksi muodostuneen Rangaistuskävelyn (6 km) syntyminen ovat asioita, joita vielä muistellaan pitkään. Eniten kuitenkin toivon meidän muistelevan sitä, että olimme tässä kaikessa yhdessä ja nauroimme niin kovasti!

Lämmöllä kuitenkin muistelen taannoista Hobitti-elokuvien trilogiaa. Takapuoli oli tuolloin ainut puutunut asia. Silloin elokuviin menemällä kannatin en perheväkivaltaa vaan varmaankin hobittien laiskanpulskeaa elämäntapaa ja örkkien murhaamista. Seuraavaksi aion mennä katsomaan elokuvan the Imitation Game, jolloin oletettavasti kannatan joko homoseksuaalisuuden vastustamista tai hyväksymistä, katsontakannasta riippuen.

Säitä

Jo on säitä pidellyt. Nyt on talvi tällä puolella maapalloa, kaikkihan sen tietävät. Ja vaikkei tässä maassa kärvistelläkään -25 asteen pakkasessa ja lumikasojen keskellä, kärvistellään täällä kuitenkin. Nimittäin tuulta ja tuiskua riittää. Näillä säillä paikallisen tunnistaa t-paidasta tai shortseista.

Tänä viikonloppuna en voine kehua käyttäneeni kapasiteettiani täysillä, mutta muuten mukavaa oli. Ihmettelemistä riitti. Perjantaina minun suustani kuultua: ”miksei tänään oikein jaksa”, ”tänään olen kyllä ajatellut niin kovasti” ja ”ihan vaan parille”. Väistämätön lopputulos oli siis erilainen lauantai.

Pidimme nimittäin lättykestit. Kaikilla mausteilla: jäätelöä, hilloa, mustikoita ja maapähkinävoita. Tämä idean siivittämä makeanähky sai meidät leipomaan pizzaa! Josta tuli täydellistä, sallinette puhua muidenkin puolesta ja varsinkin omakehun tuoksahtaessa. Pizzaa kuohkealla pohjalla (täkäläinen kuivahiiva on hyvin erilaista kuin kotona, mutta pidän siitä), täytteenä sipulia, valkosipulia, tomaattikastiketta, maissia, paprikaa, tomaattia, kikherneitä, AKT, korianteria (lempimausteeni, käy kaikkeen paitsi puuroon), oliivia ja kaiken kruunasi törsäillen käytetty mozzarella- ja cheddarjuusto. Jo vain nassut kiittivät. Ruoka taisi nousta huppuun ja nauratti niin että toisilla oli ruumiinhallinta hankalampaa kuin toisilla.

Haluaisin sanoa, että muusta päivän aktiviteetista en ole ylpeä, mutta kun tavallaan olen. Katsoin kokonaisen kauden HIMYM:iä (How I Met Your Morther). Life nearly completed, mutta ei aivan. Koukuttuminen on vaarallista ja jännittävää. Ja muiden elämä, olkoonkin kuinka epätodellista, on jopa sairaalloisen mielenkiintoista seurattavaa. Peiton alla päivänä, jollain vettä ja räntää satoi vaakatasossa ja varmasti välistä myös ylöspäin. Tuuli nakkeli vesiä ikkunaan ankarasti. Vinkka oli sen verran voimakas, että tukka oli päästä lähteä, kun koitin tarpoa eteenpäin vastatuulessa. En mennyt kauas.

Hyvin nukutun yön jälkeen edellispäivän ruokaövereissä luvatulle 10k lenkille. Aurinko paistoi kauniisti, sillä tavalla kuin täällä yleensäkin paistaa. Ei liian kirkkaasti, kuin verhon takaa. Kaikki näyttää siinä valossa kauniilta, eikä mikään ole pahaa. Mutta kuten olemme eliniän brittimysteerejä seuraamalla oppineet, juuri sellaisessa säässä pahuus paljastuu. Tiet olivat sulat ja kuivat, tuuli vain pientä puhuria. Rantabulevardi oli täynnä koiria ja ihmisiä, tässä järjestyksessä. Aallot löivät vahvoina ja korkeina rantaan, vesi oli korkealla. Sitten tuli viisi kilometriä mittariin, bulevardi loppui ja oli aika kääntyä takaisin. Kuin salamaniskusta tuuli muuttui puhuriksi joka lävisti kaiken. Lunta pyrytti ja kasteli vaatteet, matkanteko hidastui ja muuttui epämukavaksi. Aurinko katosi. 

Mukavaa helmikuuta vain kaikille. Kesää odotellessa. 

Lunta sataa ja aurinko paistaa.

Beach Boulevard.