Elokuva, joka on kaikkien huulilla. Kaikki tietävät siitä jotain. Kaikilla
on mielipide valmiina, oli sitten lukenut kirjat, joista elokuva tehtiin, tai
ei. Kaikilla on jotain sanottavaa. Seksi myy, puhuttaa, lähentää ja epäilemättä
myös loitontaa. Sosiaalisessa mediassa kiertää julistus, että jos menet
katsomaan tämän elokuvan, kannatat perheväkivaltaa.
Tällä jokseenkin latautuneella perusasetelmalla lähdin eläviin kuviin
ystävieni kanssa ystävänpäivän kunniaksi. Liput varattu ja maksettu, tytöt
pyntätty ja valmiina. Toiset innokkaampana kuin toiset.
Tämä omalta osaltani jokseenkin katastrofaalinen mutta kuitenkin valaiseva viikonloppu
alkoi mitä kummallisimmilla treffeillä. Treffeillä, jonne en tiennyt olevani
menossa. Viaton ja tottumaton mieleni oli kiinnostunut kahvista (mustana, ei
sokeria) ja juttutuokiosta tänä amerikkalaisen kulutusihanteen ja markkinaraon
synnyttämänä muutoin tavallisena päivänä puolessa välissä helmikuuta.
Vessasta tekstatun paniikkiviestin jälkeen nopea poistuminen kahvilasta
huonojen vitsien (tällä kertaa omia) saattelemana. Joka tapauksessa liittyminen
mitä kauniimpien naisten seuraan nosti kuitenkin mielialaa, ja elämäni kirja
sai jälleen uuden kappaleen lukuun Kun et
osaa lukea ihmisiä.
Tässä kaupungissa on ainakin kolme elokuvateatteria, ja niistä kaksi sellaista
joihin miellä voisi liput olla ostettuna. Jännitysmomenttia syntyi, kun kukaan
ei tiennyt, kumpi näistä teattereista olisi sitten se meidän teatterimme. Asia
ratkaistiin, ja pääsimme lauantai-illan surkeasta miehityksestä huolimatta
(kolme kassaa kuudesta toiminnassa) herkkujen kera oikeaan teatteriin, saliin
ja istuimille. Ehdin jo matkalla ihmetellä, kuinka kummallista olikaan, että
teatterin käytävät ja vessat oli roskitettu. Ymmärsin yskän, kun itse olisin
halunnut dumpata nacholautaseni muualle kuin penkin alle – tässä
elokuvateatterissa ei ollut roskiksia. Liityin vessaroskaajien joukkoon hyvällä
omallatunnolla.
Palattuani valot sammuivat, teatteri hiljeni, elokuva alkaisi.
Tämä oli harhaluulo: ensin oli vuorossa 20 minuuttia järkyttävän huonoja ja
mauttomia mainoksia, jotka viittasivat alkavan elokuvan teemaan.
Haluaisin kovasti olla eri mieltä kaikkien muiden tästä minua ennen
kirjoittaneiden kanssa, mutten pysty. Elokuvan nimen perään voisi lisätä
liitteen CLICHÉ, sillä niin hyvin se täyttää kaikki tämän sanan kriteerit. Joku
voisi kysyä, että mitä oikein odotin. Voin tunnustaa, että odotin viihdykettä,
jännitystä, ahdistusta ja miespääosan esittäjän suoriutumista roolistaan
kunnialla. Olin lukenut kirjat, joten en toivonut liikoja, mutta jotain
kuitenkin.
Tämä oli ensimmäinen elokuva, jonka näytöksestä olisin mielelläni poistunut
jo ensimmäisen varttitunnin jälkeen. Mietin kirjojani kotona, ne odottivat
lukemista ja FB tsekkaamista. Netti ei tietenkään toimi tässä muutoinkin
kummallisessa teatterissa, ja kotiin olisi ollut tylsä kävellä yksin. Tämä oli
ensimmäinen draama, jota itse kuvailisin paremmin komediaksi. Niin köykäisiä
olivat näyttelijäsuoritukset, että myötähäpeä on riittämätön sana kuvaamaan
tätä tunnetta. Yhdessä nauroimme luvattoman isoon ääneen repliikille, josta
toivon, että kukaan esiteini tai jännitystä kaipaava vanhempi henkilö ei ota
mallia: ”I don’t make love, I fuck… hard.”
Virallisesti voin tunnustaa, että en käyttäytynyt niin kuin ikäiseni
nuoren, järkevän aikuisen kuuluisi. En vain voinut olla nauramatta isoon ääneen
ja usein. Enkä ole edes pahoillani. Kello läheni kahdeksaa, eikä loppua näkynyt
vieläkään. Älyän, että ei tämä elokuva lopukaan; tämä on vasta ensimmäinen osa
trilogiasta. Luotettavasta mediasta varmistamatta poimitun tiedon perusteella
tässä sadomasokismia esittelevässä elokuvassa tulisi olemaan 11 minuuttia toimintaa
maakuuhuoneen tai muunlaisen huoneen puolella. Kaikki minuutit löytyivät. Niin
epämukavan näköiseltä touhu näytti, että voisin jopa ajatella tätä elokuvaa
jonkinlaisena ehkäisymenetelmänä. Muu aika oli täytetty toivottoman turhalla
löpinällä. Ajatus kirjojen edes
jokseenkin syvemmästä ajatuksesta miksi, miten ja koska, ei välittynyt, jos
sitä edes oli. Kaiken kruunasi jälleen mitä kliseisin soundtrack. Kappaleet
auttoivat ymmärtämään muutoin niin vaikeaa sanomaa: muun muassa I put a spell
on you (Annie Lennox), Undiscovered (Laura Welsh), I’m on fire (AWOLNATION),
Salted Wound (Sia), Where you belong (The Weekend) ja Did that hurt (Danny
Elfman).
Valot syttyivät, ja korjasin naurun tuomien kyyneleiden tahriman meikin
roskitetussa vessassa. Ilta jatkui illallisella aasialaisessa ravintolassa, ja
yöhumpalla rockmusiikin tahdissa viihdyimme aamuun saakka. Oikeassa elämässä
oli enemmän jännitystä, kyyneleitä, verta ja erotiikkaa kuin juuri nähdyssä
elokuvassa, joka niitä tavallaan lupailee. Tästä ystävänpäivästä jäi käteen
toive seuraavasta paremmasta elävien kuvien kokemuksesta ja varma tieto siitä,
että jatko-osia en mene katsomaan. Lisäksi ravintolasta saatu jonkinasteinen
vatsatauti ja liiallisen alkoholin nauttimisen mukainen hetkellinen
arvostelukyvyn horjuminen sekä jo sittemmin käsitteeksi muodostuneen
Rangaistuskävelyn (6 km) syntyminen ovat asioita, joita vielä muistellaan
pitkään. Eniten kuitenkin toivon meidän muistelevan sitä, että olimme tässä
kaikessa yhdessä ja nauroimme niin kovasti!
Lämmöllä kuitenkin muistelen taannoista Hobitti-elokuvien trilogiaa. Takapuoli
oli tuolloin ainut puutunut asia. Silloin elokuviin menemällä kannatin en
perheväkivaltaa vaan varmaankin hobittien laiskanpulskeaa elämäntapaa ja
örkkien murhaamista. Seuraavaksi aion mennä katsomaan elokuvan the Imitation
Game, jolloin oletettavasti kannatan joko homoseksuaalisuuden vastustamista tai
hyväksymistä, katsontakannasta riippuen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti