Pitkään odotettu pääsiäinen lomineen saapui lopulta. Pitkäperjantai oli harvinaisen pitkä tänä vuonna, vesi valui norona ikkunaa vasten ja taivas oli tumma päivälläkin. Kylmä tuuli puhalsi luihin ja ytimiin toimittaessani asioita ennen iltaa. Toimittamalla sain aikani kulumaan ja mietin sanontaa ’odottavan aika on pitkä’. Näin tunsin, aika mateli vaikka toimittamista riitti. Innostuksissani aivan liian aikaisin lähdin vastaanottamaankin, kaksi tuntia odotellessa huonoilla vastaanottoaulan penkeillä ei mieltäni ylevöittänyt.

Sitten hän saapui, hymy huulilla ja odotusta rinta pullollaan. Voi kuinka kaunista oli nähdä rakas ystävä näin pitkän ajan jälkeen täällä, minun maallani. Tulevan kymmenen päivän aikana tulisin näyttämään hänelle kaiken. Näyttäisin, kuinka mieleni oli tehnyt tästä kaikesta kodin, kodin ja ilon ja toiveita toteutumassa. Näyttäisin, kuinka puistossa valkohäntäpeurat valvovat ohi kulkiessa, kuinka hylkeet paistattelevat päivää auringon porottaessa ja kuinka pedon kokoiset lokit suunnittelevat tihutöitään.

Ja näytinkin! Näytin hänelle kuinka kevät jo saapunut, kuvasin häntä vaaleanpunaisten kukkien vierellä ja kuuntelimme merta ja sen tarinaa kohisten. Oravat juoksivat edellä ja kettu luikahti puiden välissä, ilma oli kaunis ja tyyni.

Kaupungin humussa kävellen kerroin, kuinka maa on niin eri mutta kuitenkin kovin sama. Perustavanlaatuiset, tärkeimmät, ovat Suomessa, täällä vain minä ja mieleni.

Virikkeitä piisasi, uskon. Lähialueen rikollisuuden historia koottuna vanhoihin selleihin kaupungin pääkadulla valaisi. Junalla pääsimme tutustumaan kauniiseen Stonehaveniin ja sen idyllisiin pikkukatuihin ja liikkeisiin. Piknik pikkusataman poukamassa ja nousu ylös, ylös merenrantaa päämääränä Dunnottar Castle. Maaseutu levittäytyi ympärillämme kuin suojaava ja lohtua antava verho, maa tuoksui ja hiekka pöllysi tuulessa. Aurinko porotti ja meri kuohui hennosti. Aika tuntui pysähtyneen näihin kiviin ja hiekkarannoille.

Matka maailman laidalle vei junalla Ylämaille. Jälleen Skotlanti kohtasi Suomen kun matkalle toinen etappi alkoi Invernessistä kera ystävän kohti Loch Nessiä ja hirviöjahtia. Mitään emme saaneet, paikalliset epäilivät auringon olevan liian korkealla ja liian kuuma, hirviön kun uskotaan paremmin pitävän pilvisestä säästä. Huhtikuun puolen välin aurinko yllätti minutkin, punaisena helottava ihoni toi kesän mieleen lopullisesti.

Päämäärämme oli pieni kalastajakylä nimeltään Applecross. Sinne vei kaksi tietä yli vuorten. Toinen oli rakennettu jokunen vuosi sitten, ilmeisesti kyläläiset olivat kyllästyneet jäämään saarroksiin. Menomatkalla tiet vaihtoivat kartalla väriä ja lopulta painuivat näkymättömiin. Oikeasti ne kapenivat päällystetyiksi kärrypoluiksi, joita talven routa oli kohdellut pahoin. Tie mutkitteli vuonojen, vuorten ja järvien maisemassa, joka oli samaan aikaan niin kovin kaunis auringon paisteessa ja vienossa tuulessa ja kuitenkin niin karu ja tyly että teki mieli itkeä. Täällä ei ole kukaan koskaan asunut, ei lyönyt lapiotaan ruskeaan maahan ja varmasti tuolla silmän kantamattomissa on maata, jolle kukaan ei ole koskaan astunut. Tie mutkitteli niin, että täytyi katsastaa sivuikkunasta tuleeko vastaantulijoita, sillä jos tulee, täytyy vain peruuttaa.

Majapaikkamme oli puutarhavajan kokoinen ja näköinen sympaattinen mökki ilman krumeluureja. Kaikki tarvittava oli kuitenkin pakattuna mukaan, kiitos innokkaan partiolaisemme. Fasiliteettitilat olivat siistit ja sopivat, lehmät ammuivat äänekkäästi seinän takana pitäen seuraa. Pyynnöstäni patikoimme vuorilla kohti paikkaa, josta saattoi löytää raunioita Ylämaiden tyhjentymisen johdosta. 1700- ja 1800-lukujen raakalaismaiset ihmisten elintilojen riistot ja kulttuurin kuolettaminen kuuluu niihin asioihin, joita ei sovi unohtaa. Ihmiset ovat kohdelleet toisiaan julmasti aina, me voimme vain yrittää parantaa. Nämä rauniot olivat jääneet näyttämään, kuinka maailman mullistukset lopettavat aikakausia ja ihmiselämiä. Ja vaikka nämä nimenomaiset rauniot ovat hylätty suhteellisen vastikään, noin 1900-luvun puolessa välissä, kertoo sekin tarinaa taloudellisista muutoksista yhteiskunnassa. Näiltä laveilta ihmiset pakkasivat omaisuutensa ja lapsensa ja muuttivat lähemmäs Englannin rajaa, jo valmiiksi täyteen pakattuihin kaupunkeihin paremman toivossa. Tänäkin päivänä yli 80% skotlantilaisista asuu tuolla hyvinkin kapealla vyöhykkeellä lähellä toisiaan.

Elävöittymistä oli kuitenkin nähtävissä ja ihmiset olivat palanneet, savupiipusta kiemurteli savua auringon paisteessa kohti kirkasta taivasta ja meri kimalteli tyynenä ja niin kovin kirkkaan vihreänä aamupäivän hetkessä. Laavakalliot valuivat kauniisti sammaltuen muodostaen luolia, joissa valtaapitäviltä piilotelleet ovat asuneet vuosisatoja vältellen päättömyyttä.

Ainut pubi kymmenien kilometrien säteellä tarjosi mukavan ilmapiirin, yhteyden ulkomaailman ja niin loistavaa ruokaa että sitä päivittelemme kauan. Kala niin tuoretta, että sen pyydystänyt kalastaja todennäköisesti istui nauttimassa sysimustaa painttiaan samassa huoneessa pitkän päivän päätteeksi ja paatti istui ankkuroituna ikkunan alla. Rannalla kävellessä simpukan kuoret vain rapsuivat jalkojen alla. Highlanderit ja peurat käyskentelivät samassa aitauksessa maisemanaan kaunein meri, mitä koskaan voin todistaa. Lähestyttäessä uljain uros paimensi naaraansa kauemmas ja lähemmäs itseään esitellen ylväitä sarviaan. Aurinko jaksoi paahtaa ja tuuli yltyi.

Lähtöä edeltävänä yönä ihailimme revontulia puutarhavajamme edessä, vuorien yllä ne pysyivät kirkkaan vihreinä ja sinisinä kauan. Hyvin epätavallista, kuulin paikallisten sanovan. Totesin niiden tulleen meitä tervehtimään, olinkin jo ehtinyt kaivata. Seuraavana päivänä matkamme eteni lampaita ja karvalehmiä tieltä hätistellen kohti Edinburghia. Tuuli yltyi, aurinko paahtoi. Tämä ankara maa toi levon sielulle, mielelle ja toivoa elämän jatkumisesta, mutta monelle se oli myös kovaa työtä ja pärjäämistä. Tämä kyläyhteisö koostui vain noin alle kolmestasadasta hengestä ja pärjätäkseen heidän oli vedettä yhtä köyttä, puhallettava yhteen hiileen ja pystyttävä sopimaan kollektiivisesti. Luonto tuonee mutkia matkaan jatkuvasti, yksin ei pärjää kukaan.

Rannalla ihaillen auringonlaskun maalaamia vuoria mietin, josko tämä oli maailmanloppu. Tokihan tiedän, että tuolla pilvimuurin takana näkyy Skyen vuoristoa ja senkin jälkeen, kun Atlantti avautuu silmäkantamattomiin, lyö se aaltojaan Kanadan rannoille. Prinsessa huokaa, ettei halua koskaan unohtaa tätä. Näitä maisemia, näitä hetkiä ja näitä ajatuksia. Mieli on hauras, mutta toivoa on. Ne kehittyvät ja muistot vain paranevat, ilman häiriöitä ne kyllä kestävät, ystävä hyvä, niin täytyy toivoa.

Kuten aina, tämäkin ihana loma loppui liian lyhyeen. Vielä ihan vain muutaman päivän olisin toivonut hänen seurassaan, hiljaisuudessa tai äänessä, kuinka vain. Hänen kanssaan voi olla kuinka vain. Muutama päivä lisää. Mutta ehkä kuitenkin tämä oli juuri näin hyvä; nähdään pian, kesä on jo aivan ovella, avain valmiina lukossa. Kiitos elämälle, että saatoimme tällaisenkin matkan kokea ja meistä pidettiin huolta.

Stonehaven

Stonehaven

Stonehaven

Loch Ness

Eilean Donan Castle

Maisemat kohillaan

Julmetun hyvää

Konevehkeitä

Teidentukkoja

Maastopalo vuorilla

Oma koti kullan kallis

Aberdeen on, kuten kuvista ja kertomuksista saattaa päätellä, kaunis ja ruma kaupunki. Täynnä vastakkaisuuksia; miljonäärejä urheiluautoillaan, kerjäläisiä koirineen joka kadunkulmassa. Öljyn tuoma varallisuus ei ole jakautunut tasaisesti. Tämä kaupunki on täynnä skotteja ja maahanmuuttajia, Britannian valtamerihegemonian monisataisten vuosien jättämää kolonialisaation perimää ja nykyisen jatkuvasti globalisoituvan maailman tuomaa vaikutusta. Maailma on enää vain kylä. Nyt on aika puhua kylässä asumisesta.

Asun opiskelijakylässä, jossa sadat ensimmäisen vuoden opiskelijat opettelevat yliopistoelämää. Nykyinen asumus sijaitsee yliopiston lähettyvillä, erinomaisella paikalla kulkea kouluun jalan, erittäin hyvän bussiyhteyden päätepysäkillä. Bussi kaupunkiin lähtee ikkunani alta päivisin 20 minuutin, iltaisin ja viikonloppuisin tunnin välein. Bussilla pääsee myös baarista kotiin (ei välttämättä kannata kävellä, saattaa sattua kaikenmoisia onnettomuuksia). Päivänpaisteessa neljän kilometrin matka kaupunkiin on oikein mukava, mutkittelevia katuja pitkin läpi keskiaikaisen Old Aberdeenin.

Asunto on solu, kämppiksiä ei voinut tietenkään valita. Onneksi toisinaan lykästää! Oulu on hyvin edustettuna kolmannessa kerroksessa, sillä meitä Oulun murteella solokkaavia on kaksi. Jaamme viiden nuoren naisen kesken keittiön, mutta jokaisella on oma kylpyhuoneensa. Yleisvaikutelma on jokseenkin hotellihuonemainen, persoonaton, mutta hyvinkin siisti ja tarkoituksenmukainen sekä mikä tärkeintä: homeeton. Maksamme tästä lystistä £ 142 viikko. Sopimus kestää syyskuusta toukokuulle. Koska euron kurssi on tällä hetkellä mikä on (1 Euro = 0.71995 (GBP)), tekee se yhteensä noin 200 euroa viikolta. Sen lisäksi varausmaksu suoritettiin jo ennen muuttoa, £ 100 (140 €). Kuukauden vuokra on siis £ 568 eli 780 €.

Päätähuimaava summa, eikö? Siihen sisältyy vesi, sähkö, kaasu, internet ja 24 h toimiva huoltomies. Voin kertoa, että en itse avaa tukkeutuneita putkia, en edes yritä. Tähän hintaan sedät alakerrasta tulevat korjaamaan.

Tarvittavat kodinkoneet olivat paikallaan ja jäävätkin tänne. Toin itseni ja vähäisen omaisuuteni. Pyykkitupia on kaksi, ja niiden ylläpito hoituu internetin ihmeellisessä maailmassa. Sieltä, verkkosivulta, maksan näkymättömällä rahalla itselleni pyykkirahaa muoviselle kortille ja samalta verkkosivulta voin tarkistaa, mitkä pesukoneet ja kuivurit ovat vapaina, mitkä varattuina. Ihmistyö on tässä asiassa saatettu minimiin: ketään ei tarvitse kohdata, ei tervehtiä eikä kiittää - satunnaista yöaikaan liikkuvaa huoltomiestä lukuun ottamatta. Luulisi pyykkäämisen hinnan olevan huokea. Tämä on väärä luulo. Yhden koneellisen pyörittäminen maksaa £ 2,4 eli noin 3,5 €. Koneet onneksi ovat suuria, ja siinä penninsä tarkkaan laskeva opiskelija miettii, pyykkääkö kerran vai kaksi kahdessa viikossa. Kuivausrummun käyttäminen on jokseenkin huokeampaa, ja sen käyttö kosteina talvikuukausina välttämätöntä. Kortin voi minimissään ladata viiteen puntaan, maksimissaan 99 puntaan. Mukavaa on, kun pyykkäämisenkin voi suorittaa yhdessä kera ystävän.

Koen oloni turvalliseksi täällä, se lienee tärkein asia ja äitiä eniten kiinnostaa. Siitä syystä puollan nimenomaan tänne muuttamista alun perin. Tässä talven aikana oppimani asiat olisivat nimittäin etukäteen tiedettynä saattaneet säikyttää.

Ensi syksyn asuntotilanne mietityttää jo aivan kaikkia. Tämä opiskelijakylä on tarkoitettu vain ja ainoastaan ensimmäisen vuoden opiskelijoille, ja jos joku sattumoisin haluaisi jäädä, ei se olisi mahdollista. Aberdeen kärsii kroonisesta asuntopulasta, ja eritoten opiskelijoille tilanne on painajaismainen. Monet asunnon vuokraajat ilmoittavat jo kättelyssä NO STUDENTS. Syksyllä 2014 aloittaneille Aberdeenin yliopisto takasi asunnon, näin oli luvattu. Toisin kävi. Yliopisto perui 300 opiskelijan mahdollisuuden asuntoon ilmoittaen asiasta joko heidän tänne saavuttuaan tai pari päivää sitä ennen. Hätämajoituksia järjestettiin ympäri kaupunkia. Tasot vaihtelivat hotelleista motelleihin ja järkyttäviin laitoshuoneisiin, joissa nukuttiin vierekkäin tuntemattomien kanssa patjalla ja maksettiin £ 90 (125 €)/viikko. Parin kuukauden odottelun jälkeen yliopisto sai lopulta järjestettyä kaikille huoneen kenelle mistäkin. Toisen vuoden opiskelijoista yliopisto ei kanna enää mitään vastuuta, kukin pärjätköön omillaan.

Pärjäillään miten pärjäillään. Olen aloittanut ensi syksyn asunnon hakemisen jo ennen joulua. Katselin vain, varalta. Varsinaiset opiskelija-asunnot olivat jo menneet tammikuulle tultaessa. Etsin asuntoa nyt kahden ystäväni kanssa. Saimme kyllä tarjouksen yksityiseltä opiskelija-asuntoja tarjoavalta firmalta nimeltä Ardmuir, mutta emme ottaneet sitä vastaan. Pikaisten laskusuoritusten jälkeen olisimme maksaneet vastaavasta solu-asunnosta kuin tämä nykyinen vähintään 10 000 € vuodessa. Viikkotaksa olisi ollut kymmenisen puntaa suurempi ja asunnossa jälleen kaksi täysin tuntematonta. Ainut hyvä puoli tässä asumisjärjestelyssä olisi ollut sen sijainti yliopiston ja kaupungin keskustan puolessa välissä, mutta emme olleet valmiita maksamaan moisia summia. Nykyinenkin asumiskustannus on aivan liikaa.

Myöhemmin selvisi, että onni oli kun kieltäydyimme. Ardmuir vuokranantajana on nyt huonossa maineessa. Tällä hetkellä heiltä vuokraavat, tietyssä taloyhtiössä asuvat, ovat pari kuukautta sitten saaneet postissa kirjeen, jossa heidät häädetään viikkoa ennen kuin alun perin oli sovittu. Heille ei aiota hyvittää jo maksettua viikon vuokraa eikä heitä auteta väliaikaisen asunnon löytymisessä. Lisäksi Ardmuir ilmeisesti perii jokseenkin laitonta parin sadan punnan maksua, siis varausmaksun lisäksi.  Jotkut ovat kertoneet kokemuksista, joissa ilmeisesti vuokraisännällä työssä olevat herrat törmäävät sisään ”tarkastuksille” ilmoittamatta. Kodiksi en voisi moista kutsua.

Ainut vaihtoehtomme on vuokrata asunto yksityiseltä. Kolme huonetta, sillä tavalla järkevältä paikalta, että pääsemme kouluun ja työhön (jonkinlainen syksyllä väistämättä kutsuu opintojen ohessa). Hintakattomme on tarkkojen laskujen jälkeen £ 1200/kk eli noin 1679 €/kk/kolme nenää. Hikeä pukkaa ajatellakin. Siihen päälle tietysti elämän kulut: sähkö, vesi, kaasu, internet, ruoka, mahdollinen joukkovälineistö, elo yleensä. Osa yksityisistä vuokranantajista on todella nähnyt voittoisan bisneksen: kun asuntoja on vähän ja ottajia paljon, voi hinta olla lähes mikä tahansa. Tulijoita on kuitenkin jonoksi asti. Vähittäinen vuokranhivutus ylöspäin jo asunnossa asuvilta on yleistä. Lisäksi Aberdeenin kaupungilla on vuokramarkkinoilla vielä yksi erikoisuus. Jotta asunnossa saisi laillisesti asua enemmän kuin kaksi (2) henkilöä, jotka eivät ole toisilleen sukua tai suhteessa keskenään, täytyy vuokranantajalla olla hankittuna House in Multiple Occupations (HMO) License. Nämä kyseisen luvan omaavat asunnot ovat kovin harvassa ja vapauduttuaan menevät yleensä saman tien. Asuntoja syyskuulle aletaan välittää yleensä heinä-elokuussa. 

Tiedän tämän kaiken, sillä olen ollut yhteydessä kahdeksaan eri vuokra-asuntoja välittävään firmaan.

Meidän kohdallamme tilanne vielä vaikeutuu, sillä kesän vietämme Suomessa. Kenen nenä käy haistelemassa mahdolliset (ja valitettavan yleiset) homevauriot, jos kuvat ja vuokra vaikuttavat hyviltä?

Maailman poliittinen tilanne vaikuttaa syvästi ihan näin mikrotasollakin. Elävänä esimerkkinä Euroopan unionin kansalaisesta voin asua, opiskella ja työskennellä Skotlannissa ilman vaikkapa viisumia. EU:n yhteinen valuutta ei täällä tietenkään toimi, ja punta on vahvempi kuin euro. Toisaalta, kuka tietää, kuinka kauan Britannia on edes osana koko Unionia. Koska euron kurssi on heikko, euroina saamani tuet ovat kovasti pienemmät puntina ja ostovoimani heikkenee. Sen lisäksi maailmaa ravisuttaa uusille urille öljykriisi. Öljyn hinnan laskiessa öljy-yhtiöt ovat pulassa. Lähes koko Aberdeenin talous riippuu öljystä. Kun öljyn hinta laskee, öljy-yhtiöiden omistamien asuntojen hinnat nousevat. Tämä nostaa hintoja taas yleisesti korkeammalle Aberdeenin alueella. Täytyy muistaa, että Aberdeen on Skotlannin kallein kaupunki ja Britannian tasolla verrattuna asuntojen hinnoissa vain Lontoo nousee ylemmäs. Lontoo nousee hinnoissaan jo maailmanlaajuisestikin kärkikastiin.

Tilanne on siis huono. Ainut lohtu on, että emme ole ongelminenne todellakaan yksin. Aberdeenin yliopiston opiskelijajärjestöjen kattojärjestö on perustanut unionin tuomaan opiskelijoiden ääntä kuuluville epäreilussa tilanteessa. Aberdeen Student Tenants’ Union näkee, että keinoja ratkaista pulma on olemassa. Unioni piti ensimmäisen kokouksensa keskiviikkona. Informatiivisessa tilaisuudessa oli mukana myös Aberdeenin toisen yliopiston, Robert Gordon Universityn, sekä North East Scotland Collegen opiskelijoita. Ongelma on yhteinen riippumatta opiskelupaikasta. Keinoinaan unioni tulee käyttämään muun muassa epäreilujen tahojen julkituomista, joukkokanteita (ensimmäinen lähtee vetämään saman tien Ardmuiria vastaan) ja kaupungin toimiin vaikuttamista saattamalla ongelmat näkyville. Media on jo saatu mukaan - Aberdeenin yliopisto on kuuleman mukaan palkannut erikseen henkilön hoitamaan palautetulvaa ja vastaamaan median kiinnostukseen koskien aiemmin kertomani 300 opiskelijan epätoivoisesta tilanteesta opintojen alussa. Unionin päämääränä on saada opiskelijoiden äänet kuuluviin. Nämä ovat tietenkin pitkän aikavälin asioita, täysin toteutettavissa ja äärimmäisen tärkeitä, mutta eivät auta minun pörssini tyhjentyessä. Oma koti kullan kallis.

St. Machar's Cathedral

On arrival at St. Machar’s Cathedral, having walked through the gate, past the gravestones and over the cross formed by the paths in front of the church, one finds easy to think back to the era of the people that first inhabited this grave yard. When placing oneself in the context of medieval times, the church and its surroundings possess enchanting and overwhelming sense of piety. Buildings such as this truly were the biggest and the most magnificent places the majority of the people in the medieval era had ever faced. Fear and respect undoubtedly must have gone hand in hand.

On stepping inside the cold stone walls of the holy house, a sense of awe slips from the lips of the ordinary laymen. The decoration of the church is not lavish, but rather great in its scarcity. Of course, this was not the case when ceiling first came to be; the Catholic Church certainly knew how to impress with gold and valuables. The wooden benches meant for the common people squeak when one addresses one’s rear side on them. The red pillows are undoubtedly addition of the modern times.

Facing east, confronting a rather large wooden Jesus, as we are told; for it is not there anymore, the laymen certainly knew their place in the order of society. If attention for any reason what-so-ever drifted away from service that was held in Latin, the people sitting in the benches could draw their heads back and, if eyes remained open, study the details of the great Heraldic ceiling.

The ceiling was built by Bishop Gavin Dunbar in the early 16^th Century. The ceiling contains 48 heraldic shields in three rows of sixteen, arranged flatly. The shields are arranged in order of the most important ones heading east, towards Jerusalem continuing in order towards the back of the church. Many things can be read from the shields, sometimes they are visible at first glance, often needing closer study.

Charles V’s shield as Holy Roman Emperor appears first. He can be found in five shields through the ceiling; he was the King of Spain, Aragon, Navarre and Sicily at the same time. At the time of the building, James V, King of Scots, with imperial crown, was unmarried young boy and the place for his spouse is inhabited by the shield of St. Margaret of Scotland. Signs of what is not there is relevant, too. Air brushing history is not invention of contemporary media as we can see; John Balliol claiming his right to the throne was inconvenient and he has been removed in the course of the history represented by this ceiling. When thinking of present day connotations, the most striking of the shields is the red, bloody, dripping heart of the Douglas family.

The solid décor of the ceiling can certainly be seen as a statement of the wealth of the status of the church. It clarifies the obvious segregation of peoples and enlightens us as to the way the creators believe the world should be seen: those who pray, those who fight and those who work.

When sitting here on the bench, it is clear who were the growing force holding this ceiling and at the same time its message. They found pride in it, being part of something bigger, part of the universe. The cultural statement of the roof is clear; to show that Scotland was part of the continent too, part of the mighty and powerful. 

More info: http://www.stmachar.com/

Tavallaan elokuva-arvostelu

Elokuva, joka on kaikkien huulilla. Kaikki tietävät siitä jotain. Kaikilla on mielipide valmiina, oli sitten lukenut kirjat, joista elokuva tehtiin, tai ei. Kaikilla on jotain sanottavaa. Seksi myy, puhuttaa, lähentää ja epäilemättä myös loitontaa. Sosiaalisessa mediassa kiertää julistus, että jos menet katsomaan tämän elokuvan, kannatat perheväkivaltaa.

Tällä jokseenkin latautuneella perusasetelmalla lähdin eläviin kuviin ystävieni kanssa ystävänpäivän kunniaksi. Liput varattu ja maksettu, tytöt pyntätty ja valmiina. Toiset innokkaampana kuin toiset.

Tämä omalta osaltani jokseenkin katastrofaalinen mutta kuitenkin valaiseva viikonloppu alkoi mitä kummallisimmilla treffeillä. Treffeillä, jonne en tiennyt olevani menossa. Viaton ja tottumaton mieleni oli kiinnostunut kahvista (mustana, ei sokeria) ja juttutuokiosta tänä amerikkalaisen kulutusihanteen ja markkinaraon synnyttämänä muutoin tavallisena päivänä puolessa välissä helmikuuta.

Vessasta tekstatun paniikkiviestin jälkeen nopea poistuminen kahvilasta huonojen vitsien (tällä kertaa omia) saattelemana. Joka tapauksessa liittyminen mitä kauniimpien naisten seuraan nosti kuitenkin mielialaa, ja elämäni kirja sai jälleen uuden kappaleen lukuun Kun et osaa lukea ihmisiä.

Tässä kaupungissa on ainakin kolme elokuvateatteria, ja niistä kaksi sellaista joihin miellä voisi liput olla ostettuna. Jännitysmomenttia syntyi, kun kukaan ei tiennyt, kumpi näistä teattereista olisi sitten se meidän teatterimme. Asia ratkaistiin, ja pääsimme lauantai-illan surkeasta miehityksestä huolimatta (kolme kassaa kuudesta toiminnassa) herkkujen kera oikeaan teatteriin, saliin ja istuimille. Ehdin jo matkalla ihmetellä, kuinka kummallista olikaan, että teatterin käytävät ja vessat oli roskitettu. Ymmärsin yskän, kun itse olisin halunnut dumpata nacholautaseni muualle kuin penkin alle – tässä elokuvateatterissa ei ollut roskiksia. Liityin vessaroskaajien joukkoon hyvällä omallatunnolla. 

Palattuani valot sammuivat, teatteri hiljeni, elokuva alkaisi. Tämä oli harhaluulo: ensin oli vuorossa 20 minuuttia järkyttävän huonoja ja mauttomia mainoksia, jotka viittasivat alkavan elokuvan teemaan.

Haluaisin kovasti olla eri mieltä kaikkien muiden tästä minua ennen kirjoittaneiden kanssa, mutten pysty. Elokuvan nimen perään voisi lisätä liitteen CLICHÉ, sillä niin hyvin se täyttää kaikki tämän sanan kriteerit. Joku voisi kysyä, että mitä oikein odotin. Voin tunnustaa, että odotin viihdykettä, jännitystä, ahdistusta ja miespääosan esittäjän suoriutumista roolistaan kunnialla. Olin lukenut kirjat, joten en toivonut liikoja, mutta jotain kuitenkin.

Tämä oli ensimmäinen elokuva, jonka näytöksestä olisin mielelläni poistunut jo ensimmäisen varttitunnin jälkeen. Mietin kirjojani kotona, ne odottivat lukemista ja FB tsekkaamista. Netti ei tietenkään toimi tässä muutoinkin kummallisessa teatterissa, ja kotiin olisi ollut tylsä kävellä yksin. Tämä oli ensimmäinen draama, jota itse kuvailisin paremmin komediaksi. Niin köykäisiä olivat näyttelijäsuoritukset, että myötähäpeä on riittämätön sana kuvaamaan tätä tunnetta. Yhdessä nauroimme luvattoman isoon ääneen repliikille, josta toivon, että kukaan esiteini tai jännitystä kaipaava vanhempi henkilö ei ota mallia: ”I don’t make love, I fuck… hard.”

Virallisesti voin tunnustaa, että en käyttäytynyt niin kuin ikäiseni nuoren, järkevän aikuisen kuuluisi. En vain voinut olla nauramatta isoon ääneen ja usein. Enkä ole edes pahoillani. Kello läheni kahdeksaa, eikä loppua näkynyt vieläkään. Älyän, että ei tämä elokuva lopukaan; tämä on vasta ensimmäinen osa trilogiasta. Luotettavasta mediasta varmistamatta poimitun tiedon perusteella tässä sadomasokismia esittelevässä elokuvassa tulisi olemaan 11 minuuttia toimintaa maakuuhuoneen tai muunlaisen huoneen puolella. Kaikki minuutit löytyivät. Niin epämukavan näköiseltä touhu näytti, että voisin jopa ajatella tätä elokuvaa jonkinlaisena ehkäisymenetelmänä. Muu aika oli täytetty toivottoman turhalla löpinällä.  Ajatus kirjojen edes jokseenkin syvemmästä ajatuksesta miksi, miten ja koska, ei välittynyt, jos sitä edes oli. Kaiken kruunasi jälleen mitä kliseisin soundtrack. Kappaleet auttoivat ymmärtämään muutoin niin vaikeaa sanomaa: muun muassa I put a spell on you (Annie Lennox), Undiscovered (Laura Welsh), I’m on fire (AWOLNATION), Salted Wound (Sia), Where you belong (The Weekend) ja Did that hurt (Danny Elfman).

Valot syttyivät, ja korjasin naurun tuomien kyyneleiden tahriman meikin roskitetussa vessassa. Ilta jatkui illallisella aasialaisessa ravintolassa, ja yöhumpalla rockmusiikin tahdissa viihdyimme aamuun saakka. Oikeassa elämässä oli enemmän jännitystä, kyyneleitä, verta ja erotiikkaa kuin juuri nähdyssä elokuvassa, joka niitä tavallaan lupailee. Tästä ystävänpäivästä jäi käteen toive seuraavasta paremmasta elävien kuvien kokemuksesta ja varma tieto siitä, että jatko-osia en mene katsomaan. Lisäksi ravintolasta saatu jonkinasteinen vatsatauti ja liiallisen alkoholin nauttimisen mukainen hetkellinen arvostelukyvyn horjuminen sekä jo sittemmin käsitteeksi muodostuneen Rangaistuskävelyn (6 km) syntyminen ovat asioita, joita vielä muistellaan pitkään. Eniten kuitenkin toivon meidän muistelevan sitä, että olimme tässä kaikessa yhdessä ja nauroimme niin kovasti!

Lämmöllä kuitenkin muistelen taannoista Hobitti-elokuvien trilogiaa. Takapuoli oli tuolloin ainut puutunut asia. Silloin elokuviin menemällä kannatin en perheväkivaltaa vaan varmaankin hobittien laiskanpulskeaa elämäntapaa ja örkkien murhaamista. Seuraavaksi aion mennä katsomaan elokuvan the Imitation Game, jolloin oletettavasti kannatan joko homoseksuaalisuuden vastustamista tai hyväksymistä, katsontakannasta riippuen.